Sami Ritokosken varhaisnuorisotyötä käsittelevä tutkimus "Työ, jolla on tulevaisuus" antaa seurakuntien varhaisnuorisotyön kehittämiseen tarvittavaa tutkimustietoa ja pohdittuja eväitä.

Villin sivuilla julkaistaan tutkimuksen pohdintaosa. Koko tutkimus löytyy Diakin sivuilta.

Seurakunnallisen varhaisnuorisotyön ydin ja haasteet työntekijöiden kuvaamina

6 TUTKIMUSTULOSTEN POHDINTAA
Varsinkin kokeneimmat varhaisnuorisotyöntekijät kykenivät arvioimaan ja perustelemaan työalan eri toimintamuotojen roolia ja merkitystä kokonaisuudessa. Se herättää ajatuksia. Tällaisella arviointikyvyllä lienee merkitystä sekä työn priorisoinnin ja kehittämisen että työssä jaksamisen näkökulmasta. Voitaisiinko tällaista prosessia, joka näyttää kytkeytyvän työkokemuksen määrään, jollakin tavalla edesauttaa jo nuorisotyöntekijöiden ammatillisessa peruskoulutuksessa ja myöhemmin jatko- sekä täydennyskoulutuksessa?

Kun varhaisnuorisotyön pedagoginen ulottuvuus tarkoittaa toiminnan eri osa-alueiden roolin ja vahvuuksien oivaltamista, olisiko siinä avain varhais- nuorisotyön lisäksi myös muiden työalojen, esimerkiksi varsinaisen nuorisotyön tai diakoniatyön kokonaisuuden suunnitteluun ja arviointiin? Nekin rakentuvat erilaisista elementeistä. Voitaisiinko lisäksi terävöittää eri toimintamuotojen, esimerkiksi leirityön, pedagogiikkaa kirjaamalla sitä huolella auki ja tiedostaen sen mahdollisuudet, vahvuudet ja heikkoudet?

Samalla kun nähdään arvioinnin kautta perinteisten toimintamuotojen arvo ja vahvuudet, on tarpeen ymmärtää myös se, mihin tämä aika meitä haastaa ja millaisiin uusiin tapoihin kohdata ja tavoittaa. On hyvä esimerkiksi pysähtyä pohtimaan sosiaalisen median, esim. IRC-gallerian ja vastaavien roolia tyttöjen ja poikien sekä heidän vanhempiensa elämässä. Olisiko tässä yksi varhaisnuorisotyön käyttämätön mahdollisuus ja kehittämisalue? Todistettavasti kirkon työntekijöille on ollut tilausta verkkoalustoilla, muulloinkin kuin laajoja massoja järkyttäneiden jokeloitten, kauhajokien ja naantalien aikaan.

Varhaisnuorisotyön pedagogisen ulottuvuuden kehittelyä voidaan laajentaa varhaisnuorisotyön teologian pohdintaan ja kysyä: onko varhaisnuorisotyön teologiaa olemassa ja jos on, niin millaista? Tällaista pohdintaa on jo aloitettukin ja mm. siihen liittyen on päätetty aloittaa varhaisnuorisotyön kehittämisasiakirjan laatiminen.
Varhaisnuorisotyön teologia -teemasta herää yksi merkittävä yksityiskohta pohdittavaksi. Joissakin seurakunnissa on erikseen nimettyjä varhaisnuorisotyön teologeja, mutta vain harvoja. Tämä on puute. Sillä seikalla, että seurakunta panostaa varhaisnuorisotyöhön nimeämällä myös työalalle teologin, on merkitystä työalan arvostukseen. Sen lisäksi työalan vahvistaminen teologikunnan edustajalla voisi tuoda lisää panosta työalan perusteiden pohtimiseen, suunnitteluun ja esimerkiksi varhaisnuorisotyön jumalanpalveluselämän syventämiseen ja kehittämiseen.
Työalasta vastaava teologi voisi myös tuoda oman panoksensa varhais- nuorisotyössä työskentelevien kanssa käytäviin kehityskeskusteluihin sekä varhaisnuorisotyön piirissä toimivien vapaaehtoisten kohtaamiseen ja hengelliseen tukemiseen yhdessä varhaisnuorisotyöntekijöiden kanssa. Samalla on todettava, että edellä mainitun varhaisnuorisotyöhön teologivoiman panostamisen ei tarvitse olla ristiriidassa seurakuntien työalat ylittävän yhteistyön ja kokonaisajattelun kanssa.

Toteutukset, joissa seurakunnan työntekijät ovat tehneet yhteistyötä muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa yli työalarajojen, ovat selkeästi tuottaneet onnistumisia ja myös tyytyväisyyttä yhdessä tekemisestä. Herää kysymys, kuinka tavallista tai harvinaista tällainen on. Onko niin, että työalojen välinen yhteistyö on jotain erityistä ja erikseen sovittavaa, ennemmin kuin tavallista ja itsestään selvää?
Työntekijät ilmaisivat tärkeiksi tilanteet, joissa he olivat kohdanneet ihmisiä ja käyttäneet ammattitaitoaan näissä kohtaamisissa ja ongelmien ratkaisuissa. Missä määrin työssä työntekijöille mahdollistuu ja on aikaa aitoon kohtaamiseen? Ovatko työn rakenteet tätä tukevia vai ehkäiseviä? Heinonen ja Porkka nostivat tämän seikan kirkon kohtalonkysymykseksi, ehkä se on sitä?

Työntekijät kertoivat puhuttelevan selvästi haasteista 11/12–14-vuotiaiden tavoittamisessa ja kohtaamisessa. On viisasta pysähtyä pohtimaan, miten asiassa voitaisiin edetä. Olisiko tarve nykytoimintojen kehittämiselle, jalostamiselle, vai jonkin uuden luomiselle? Missä määrin kyse olisi varhaisnuorisotyön ja nuorisotyön työalojen välisen yhteistyön kehittämisestä niin, että työalat nähtäisiin vain välineiksi lasten ja nuorten kohtaamisessa ja tukemisessa? Nyt vaikuttaa siltä, että osissa seurakuntia mainitut seurakuntalaiset putoavat väliin ilman, että työntekijät siihen havahtuvat.

Toinen huomio liittyy erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kohtaamiseen. Heidän kohtaamisensa kuormittaa ja asettaa kasvaneita vaatimuksia sekä työntekijöille, kerhonohjaajille että leirien isosille. Onko se merkki siitä, että olisi tarve sekä työntekijöiden että vapaaehtoisten ohjaajien koulutukselle ja lisäresursoinnille? Miten lasten ja nuorten kanssa toimivia voitaisiin tehokkaasti tukea? Samalla voitaisiin pysähtyä pohtimaan, missä määrin seurakuntien varhaisnuorisotyöllä riittää resursseja ja voimia etsiä, löytää ja tukea niitä, jotka eivät osaa itse hakeutua seurakunnan toimintaan tai joiden kodeissa kärsitään vanhemmuuden puutteesta. Kouluissa tavataan kaikki, mutta riittääkö se? Löytyisikö lisäresursoinnin tai tehtävänkuvien muokkauksen kautta uusia mahdollisuuksia, siitäkin huolimatta, että monet työntekijät kokevat jo nyt resurssien puutetta ja keskeneräisyyttä monien haasteiden keskellä? Diakonisen tai erityisvarhaisnuorisotyön tarve ei liene vähentynyt.

Varhaisnuorisotyössä vanhempien ja perheiden kohtaamiselle näyttää löytyvän mahdollisuuksia toiminnassa mukana olevien lasten iän johdosta. Kyse on pitkälle siitä, miten olemassa olevat ja luontevat mahdollisuudet kyetään hyödyntämään. Esimerkiksi retkityön kautta näyttää toteutuvan perhetyömäinen työote, samoin perheiden jumalanpalveluksissa ja kymppisynttäritapahtumissa, joihin monin paikoin kutsutaan myös vanhempia mukaan. Siellä missä määrätietoinen vanhempien kohtaaminen on vielä kehittymis- vaiheessa, on luonnollista aloittaa hyödyntämällä ne luontevat vanhempien kohtaamisen tilanteet, joita tarjoutuu jo nyt. Niiden ympärille on mahdollista kehittää jotain muuta. Vaikuttaa siltä, että kokonaiset perheet tarvitsevat yhä enemmän tukea ja kohtaamista.

Mielenkiinnon herättää osassa seurakunnista yhdessä koulujen kanssa työstetyt ja laaditut koulutyön suunnitelmat. Tällainen suunnittelu ja sen toteuttaminen näyttää erittäin hyvin tuovan seurakunnan koulutyöhön tavoitteellisuutta, pitkäjänteisyyttä ja se mahdollisuuden järkevään vuosittaiseen koulutyöhön resursointiin. Koska koulu on niin keskeinen seurakuntien yhteistyökumppani, on hyvien suhteiden vaaliminen seurakuntien, kirkon ja paikallisten koulujen ja yleensäkin koulumaailman välillä erittäin tärkeää. Kirkon ja sen työntekijöiden on pidettävä jatkuvasti huolta siitä, että se ja he osoittautuvat yhteistyössä luotettaviksi ja ammattitaitoisiksi yhteistyökumppaneiksi. Juuri tällaiset suunnitelmat voivat omalta osaltaan pitää seurakunnan koulutyön tason korkealla ja yhteistyön luontevana.

Käsiteltäessä lasten ja nuorten vapaa-ajan viettoa ja tyytyväisyyttä vapaa- aikaan viitattiin heidän erilaisiin käsityksiinsä siitä, millainen vapaa-aika tuntuu "omalta ajalta". Voidaankin kysyä, miten lapset ja nuoret asemoivat seurakuntien kasvatustyön, tässä tapauksessa varhaisnuorisotyön. Tuntuuko se seura- tai järjestötoiminnalta? Tuntuuko siihen osallistuminen "omalta ajalta"? Mistä syntyy kokemus "oman ajan" viettämisestä?

Kiinnostava kysymys on, koetaanko seurakuntien varhaisnuorisotyössä 7–14-vuotiaille vastuun ja vaikuttamisen mahdollisuuksien antaminen enemmän lasta kuormittavaksi vai päinvastoin häntä innostavaksi, voimaannuttavaksi, osallistavaksi ja vastuuttavaksi, hyväksi asiaksi. Miten lapsuutta suojellaan? Mitä suojelu tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita? Missä määrin 7–14-vuotiaita pidetään työn kohteena, joille tarjotaan tiettyjä palveluita ja tietynlaista ohjelmaa? Puuttuuko työstä jokin tärkeä elementti, jos niin on? Toisaalta, missä vaiheessa vastuun ja vaikuttamisen mahdollisuuksien saaminen muuttuu hienosta mahdollisuudesta kuormittavaksi taakaksi? Mitä tarkoittaa osallisuus varhaisnuorisotyössä? Nämä ovat ajankohtaisia kysymyksiä juuri nyt, kun pohditaan tyttöjen ja poikien oikeuksia kirkossa ja seurakunnissa valmistaudutaan entistä enemmän rakenteellisestikin toteuttamaan lapsivaikutusten arviointia.