Villin numerossa 3/2010 julkaistiin Panu Pihkalan artikkeli luonnon osuudesta kristillisessä kasvatuksessa. Tässä laajassa versiossa on lehtiversioon verrattuna lisää kolme kappaletta: Kasvatus on myös yhteistä kasvua – otsikosta eteenpäin. Ne määrittelevät tarkemmin kristillistä kasvatusta ja luontoa siihen liittyen.

Nykyään puhutaan kristillisestä ympäristökasvatuksesta. Onko kyse siitä, mikä osuus kristillisellä kasvatuksella on luonnolle? Näinhän usein ajatellaan. Etsitään kristillisestä perinteestä sellaista, joka tukee kestävämmän luontosuhteen aikaansaamista.

Tämä on hyvää ja tärkeää työtä: mutta kysymys on laajempi! On ymmärrettävä myös, mikä osuus luonnolla on kristilliselle kasvatukselle. Luonto toteuttaa osaltaan kristillistä kasvatusta ja liittyy siihen laajemmin kuin tulemme yleensä ajatelleeksi.

Miksi sitten otsikko "saarnaa" eikä kasvattaa? Siksi, että saarna on kasvatusta, jolla on erityisesti kristillinen sisältö. Luonto myös saarnaa, ei vain yleisesti kasvata.

Sanan on tultava lihaksi

"Jumala on materialisti", totesi luterilainen Joseph Sittler. "Hän on valinnut materian työnsä välineeksi."

Jumalan työn väline ja kohde on tämä aineellinen maailma. Tällä maailmalla on henkinen, hengellinen ulottuvuus: mutta se on juuri Jumalan ulottuvuus. Kyse on inkarnaatiosta: maallisen ja hengellisen yhteenliittymisestä tavalla, jossa ei voida vetää selviä rajoja siihen, missä ensimmäinen loppuu ja toinen alkaa. "Sekoittamatta, erottamatta, jakamatta", määrittelivät uskonisät.

Luther ja monet muut painottivat tätä. Jumala on läsnä kaikessa luodussaan, vaikka onkin lopulta sen tuolla puolen. Seurauksena tästä aivan maallisina pidetyt asiat ovat Jumalan suuria lahjoja. "Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden." (Vähä Katekismus, Uskontunnustuksen selitys)

Jumala toimii sen välityksellä, minkä Hän valitsee. Sakramenteiksi hän on valinnut luonnon aineita, joihin yhdistyy Jumalan Sana. Erityisen ilmoituksen eli evankeliumin sanoman välineeksi hän on valinnut kielen, aistein havaittavat ja välitettävät sanat. Toki niitä voi välittää myös tekojen, kosketusaistin kautta: mutta tämä vain alleviivaa sitä, että Sanan on tultava lihaksi maailmassa.

Kasvatus on myös yhteistä kasvua

Kasvatukseen liittyy aina kasvu, kaikille osapuolille. Myös kasvattaja kasvaa aina samalla. Toki kasvun suhteellisessa määrässä osapuolten välillä on eroja. Niissä tilanteissa, joista perinteisesti eniten puhutaan kasvatus-sanan avulla, kuten oppitunneissa tai kerhoissa, on keskimääräisesti suurempi ero osapuolten kasvun määrässä. Mutta myös oppitunneilla opettaja kasvaa itsekin: kenties vähitellen, ehkä piilevästikin, mutta vääjäämättä.

Oppitunnit eivät ole ainoa tai edes perinteisin kasvatuksen paikka. Tässä tulee esiin kasvatuksen ja opetuksen ero. Opetus on myös kasvatusta, mutta kasvatus on enemmän. Kun vanhusten piiri lukee yhdessä Raamattua, on myös kyse kasvatuksesta. He kasvattavat toisiaan ja itseään: ja pohjimmiltaan Jumala kasvattaa heitä. Tässä ilmenee kristillisen kasvatuksen perimmäinen subjekti. Se ei koskaan ole ihminen, vaan Jumala. Ihminen voi toimia kasvatustilanteessa subjektina toiseen ihmiseen nähden: mutta hänen on paras muistaa, että hän on itsekin aina objekti – kahdessa suhteessa. Jumala kasvattaa häntä, mutta myös kasvatuksen toinen objekti: joka on jollain tavalla myös subjekti, sillä Jumala voi toimia hänenkin kauttaan.

Suurimmat asiat voi oppia vain henkilökohtaisessa suhteessa. Pelkkä tiedollisuus ei riitä. Tarvitaan myös tunnetta, suhdetta. Jo Augustinus lausui, että tie totuuteen vie vain rakkauden kautta. Tarvitaan uskallusta astua henkilökohtaisen kohtaamisen tielle, jotta todellista kasvua voi tapahtua.

Nuotiolla istuminen on ihmiskunnan historian vanhimpia ja vaikuttavimpia kasvatustilanteita. Ja jokainen, joka istuu lapsen kanssa nuotiolla, tietää, että siinä kasvaa itsekin.

Kasvatuksen laajassa määrittelyssä tällä tavalla on sekä suuria vahvuuksia että tiettyjä vaaroja. Jos lähes kaikki on kasvatusta, onko sanalla enää oikeastaan merkitystä?

Ajattelen, että kasvatuksen syvämerkityksen pohtiminen voi johtaa meidät terveelliseen nöyryyteen. Se vie meitä pois ajatuksesta, jossa yläpuolella oleva ihmiskasvattaja siirtää viisauttaan alempana olevalle. Toisaalta se muistuttaa siitä, että kasvatus on perustavimpia tehtäviä. Aikuisten tehtävänä on lasten kasvatus, vastuullisella ja viisaalla tavalla. Sellaisella, joka muistaa, että lapset kasvattavat myös meitä. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.

Kun kirkossa puhutaan paljon kasvatustyöstä, on pidettävä huolta, ettei sana viittaa ihmisten mielissä vain opetukseen. Silloin kasvatuksesta puhuminen laajasti kääntyy itseään vastaan: silloin kuvitellaan, että kaikki on opetusta, mikä vaara Aulikki Mäkisen hienossa artikkelissa todetaan. Jos tämän ehkäisemisessä onnistutaan, vältetään suurin vaara kasvatuksesta laajasti puhumisessa. Silloin jumalanpalveluksesta puhutaan yhä jumalanpalveluksena, vaikka tiedostetaan, että siihenkin liittyy kasvatus: siinä kaikki kasvavat yhdessä. Kasvatus on Jumalasta viime kädessä riippuva tekijä, joka voi ilmetä kaikenlaisissa tilanteissa, mutta joka ei kuitenkaan ole perimmäinen nimi asioille. Se paikka on varattu sanalle elämä. Kristitylle se on Elämä: lopulta ajan ja paikan rajat ylittävä Jumalan todellisuus.

Kristillinen kasvatus: ympäristö kasvattaa meidät

Määrittelen kristillisen kasvatuksen laajasti: elämän mielen rakastavana välittämisenä. Tämä voi olla toki muunkin kuin kristillisen kasvatuksen tavoite. Kristillinen kasvatus eroaa muusta hyvästä kasvatuksesta sillä, että sen ytimessä on tämän kaiken (välittämisen, elämän mielen ja rakkauden) aikaansaava Jumala, jonka läsnäoloon kasvatetaan.

Ympäristö kasvattaa meidät.

Tämä on totta ihmisten suhteen. Suurimpia nykykasvatuksen ongelmia on se, että yhteisöllisyyden murenemisesta johtuen olemme menettäneet ikiaikaisen "koko kylä kasvattaa"-tilanteen. Naapurin sedillä ja tädillä ja enoilla on ollut hyvin suuri kasvatuksellinen merkitys. Naapurista on nähty huonojakin virikkeitä, mutta kokonaiskuvassa on kasvatettu yhteisöön ja sen tärkeyteen, miten yhteisö pitää huolta jäsenistään. Naapurin setä on saattanut olla melkoinen pihajuoppo, mutta jos lapsi on joutunut pihalla pulaan, on hän todennäköisesti auttanut. Nykyajan kuva on se, että ihmiset kiitävät toistensa ohi sisäpihoilla (joista on kaadettu puut ja tehty muureja eri taloyhtiöiden parkkipaikkoja varten) ja kaduilla. Ja kuvaavaa kyllä, joskus vain kadunmiehet auttavat, kuten Helsingissä on viime vuosina nähty.

Ympäristö kasvattaa meidät.

Tämä on totta myös luonnon suhteen. Pihoilla ja puilla, kivillä ja rannoilla, vedellä ja lumella, ötököillä ja kotieläimillä on kaikilla suuri merkitys ihmisen kasvamiselle. Mieti äskeistä listaa ja omaa lapsuuttasi. Kenellä ei olisi ollut tärkeää pihaa? Puita ja lohkareita, joihin kiipeillä? Jännittäviä pikkukiviä, joita tutkia ja heitellä? Tärkeitä uimarantoja tai muuten vain tutkailuun sopivia elävän veden paikkoja? Kuka ei olisi hämmästellyt erilaisten eläinten ihmeellisyyttä, outoutta, rikkautta?

Yhteys luontoon on ihmiselle olennaisen tärkeä asia, joka luo monenlaista hyvinvointia. Miten tämä tarkalleen liittyy kristilliseen kasvatukseen?

Kristillisessä kasvatuksessa on kyse hyvinvoinnista. Ei pelkästään siitä, mutta paljolti: kyse on siitä, että Jumala tahtoo ihmiselle hyvää. Hyvinvointi on löydettävissä vain Jumalan tahdon noudattamisesta, Jumalan yhteydessä olemisesta. Pahoinvoinnin tehtävä on parhaimmillaan johtaa kohti hyvinvointia. Mutta ei tämä läheskään kaikkea kärsimystä selitä.

Jumala ei tahdo hyvää pelkästään ihmiselle vaan myös muulle luomakunnalleen. Mutta vaikket (vielä...:) arvostaisi luontokappaleita tässä määrin, on myös ihmisen hyvän kannalta perusteltua, että muukin luomakunta voi hyvin – koska silloin myös ihminen voi hyvin.

Ihminen voi hyvin, kun hän on yhteydessä muuhun luomakuntaan. (Joku voisi lisätä, että muu luomakunta voi usein hyvin silloin, kun ihminen ei ole yhteydessä siihen...) Me olemme luontokappaleita emmekä voi olla muusta luonnosta erossa. Henkisinä ja ruumiillisina olentoina, näiden elementtien muodostamina kokonaisina yksilöinä meidän on kannettava vastuumme suurista kyvyistämme; suurista sekä hyvään että pahaan. Meidän on kasvettava, kasvatettava itseämme ja toisiamme kohti kykyjemme hyvää käyttöä.

Luonnolla on ihmisestä riippumaton arvo

On olennaisen tärkeää ymmärtää, kuinka väistämättömästi ja lukuisilla tavoilla ihminen on riippuvainen luonnosta ja sen hyvinvoinnista. Mutta luonnon merkitys ei tyhjene edes sen arvon ymmärtämiseen ihmisen istukkana, elämämme edellytyksenä. Luonto on jotain, jolla on merkitys itsessään, jopa ilman ihmistä.

Tämä ei tarkoita, että ihminen olisi vain yksi eläin muiden joukossa (vaikka hänellä onkin hämmästyttävän paljon yhteistä eläimien kanssa, kuten moderni luonnontiede jatkuvasti uusin löydöin osoittaa). Kristinuskoon liittyy näkemykseni mukaan väistämättä ihmisen tietty erityislaatuisuus. Ihminen on tuntemamme luomakunnan kyvykkäin olento, hyvään ja pahaan. Raamattu puhuu tästä Jumalan kuvaksi luomisen kautta. Mutta samaan aikaan kristinuskoon liittyy näkemykseni mukaan väistämättä muun luonnon ihmisestä riippumaton arvo.

Ehkä voitaisiin vielä olettaa, että koko luomiskertomuksen ilmaisema Jumalan valtava ja rikas luomistyö tähtää pelkästään huvipuiston ja pelikentän luomiseen ihmiselle, jos "viljele ja varjele" – käsky tulkitaan "hallitse miten haluat" – linjoja noudattaen. Mutta Raamatun tarkempi lukeminen osoittaa tämän ylimielisen näkemyksen vääräksi. Halki Raamatun kulkee syvä juonne rajallisen ihmisen tarpeesta myöntää rajallisuutensa ja samalla Jumalan, rajattoman, suuruus. "Kuka voi ymmärtää Hänen suuruutensa?" lausuu tämän julki perimmäisenä asenteena. (Juuri nyt kirkkovuodessa ajankohtaisen Pyhän Kolminaisuuden päivän raamatuntekstit ovat tästä oivia esimerkkejä.)

Kenties huikein yksittäinen jakso, joka ilmentää tätä, on Jobin kirjan loppu (38-41; toisesta näkökulmasta jo 36-37). "Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet?" (38:31) Voiko (nyky)ihminen todella ajatella ja uskoa, että Jumala on luonut valtavan universumin pelkästään ihmisen hämmästeltäväksi (ja ihmisen säälittäviä valloitusyrityksiä varten)? Aineellisella todellisuudella on arvo, joka on Jumalasta lähtöisin ja joka on itseisarvo, ihmisestä riippumaton.

Jumala toimii luonnon kautta

Onko luonto leirikeskuksen ympärillä vain leikkikenttä? Kätevä väline purkaa leiriläisten ylimääräistä energiaa, eräänlainen tarvikevarasto? Ei, jos yllä oleva ajattelu ja usko otetaan huomioon. Luonto osallistuu kasvatukseen ja myös kristilliseen kasvatukseen. Jumala kasvattaa ja opettaa meitä luonnon kautta.

Onko tässä kyse luonnollisesta teologiasta? Ajatuksesta, jonka mukaan Jumala on havaittavissa luonnossa? Ei ja kyllä. Lähtökohtana on erityinen ilmoitus: vasta sen kautta luonnossa havaittava yleinen ilmoitus ymmärretään oikein. Mutta on muistettava, että Jumalan työ kohtaa meidät molempien kautta: sekä erityisen että yleisen ilmoituksen. Jumala toimii tässä maailmassa.

Nähdäkseni lut(h)erilaisen perinteen vahvuutena on, että se vastustaa molempia huonoja ääripäitä: yhtäältä ajattelua, jonka mukaan pelkkä luonnon tarkastelu riittää ja toisaalta uskoa, jonka mukaan vain erityinen ilmoitus riittää. Luterilaisen uskon on oltava kokonaisvaltaista, materiaalisen ja hengellisen yhteenliitettyä todellisuutta, inkarnaatiota.

Onko luonto siis kuitenkin pohjimmiltaan väline, jos kerran Jumala toimii sen kautta? On ja ei: samalla tavalla voisi sanoa ihmistä välineeksi. Jumala on perimmäinen tekijä, subjekti: "Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä." (Hepr. 13:21) Jumala toimii ihmisten kautta ja luonnon kautta! Mutta hän pysyy näitä ikuisesti suurempana ja pohjimmiltaan määrittelemättömänä.

Vihreät niityt – luonto luo hyvinvointia

"Sinä viet minut vihreille niityille, sinä johdat minut vetten ääreen, siellä saan levätä."
Paimenpsalmin 23 sanat ilmentävät hyvin syvää ja keskeistä seurakuntien leiritoiminnan menestyksen elementtiä. Luonnon keskellä oleminen todistaa Jumalan hyvyydestä, ilmentää sitä.

Seurakuntien toiminta leirikeskuksissa muistuttaa siitä, kuinka hyvää ja tärkeää ihmiselle on olla yhteydessä luontoon. Tämä ei ole nykyään lainkaan itsestään selvää, etenkään suurempien kaupunkien väelle. Heille leirikeskus voi olla todella uudenlainen kokemus ja laaja-alainen kasvatuksellinen opetus. Leirikeskus opettaa parhaimmillaan muutenkin menemään luontoon, olemaan yhteydessä aidoimpaan todellisuuteen. Jotain hyvin syvää on siinä, että jo Raamatun maailman henkilöt vetäytyivät hiljentymään mahdollisimman luonnontilaisiin ympäristöihin. Myös Jeesus.

Luonnossa oleminen tekee hyvää, vaikka Jumalaa ei mainittaisikaan: mutta kristitylle luonnon hyvää tekevä voima on Jumalan voima, joka toimii luonnon kautta, sen kanssa, sen läpi.

Kaikki kokeneet leirityöntekijät tietävät, millaista on pitää leiriä, jos jostain syystä ei pitkään aikaan päästä ulos. Kyse ei ole vain energian purkamista, vaikka sitä luonnossa tapahtuukin: kyse on myös siitä, että luonnossa oleminen antaa itsessään voimia keskittyä muuhunkin. Joku selittää tämän raikkaan ilman vaikutuksella: ja mikäpä siinä! Raikas ilma voi hyvin olla nimitys Jumalan työlle, joka toimii luonnon kautta; yhteydelle luonnonelementteihin, joka on ihmiselle tarpeellista ja tukee kaikkea kasvua.

Retriitti kellarissa? – luonto mahdollistaa syvän kasvun

Onkohan kukaan yrittänyt pitää hiljaisuuden retriittiä kellarissa?

Meihin on sisäänrakennettu halu ja tarve olla yhteydessä riittävän luonnontilaiseen luontoon. Kaupungeissakin väki hakeutuu rannoille tai puistoihin. Ja erityisesti elämämme tärkeissä tilanteissa luonnon merkitys tulee ilmi.

Millainen olisi pyhiinvaellus tunneleissa? Tai rippikoulu ilman päivänvaloa?

Luonto mahdollistaa syvän kasvun. On periaatteessa mahdollista saavuttaa sama syvyysulottuvuus tunnelissakin, mutta jos luonnonläheisyyttä ei ole, joudutaan tekemään mielettömän paljon töitä, jotta voitaisiin korvata se, mitä luonto tekee muualla.

Voisiko tämä avata ymmärrystä siitä, että luonto ei ole pelkästään väline? Että on jotain, jota Jumala välittää meille luonnon kautta, erityisen ilmoituksen tueksi?

Täällä yhteen kuuluu jokainen – luonto todistaa kaiken yhteenkuuluvuudesta

Vaellusrippikoululainen katselee mahtavaa maisemaa tunturilta. Lastenleirin väki makaa hengästyneenä metsikössä, leikkimisen jälkeen. Ympärillä ovat toiset ihmiset ja luonto. Mielessä liikkuu tuulen tavoin ajatuksia hartauden sanoista: "Sinä, Herra, olet luonut kaiken."

Luonto todistaa kaiken yhteenkuuluvuudesta ja kasvattaa siihen. Toisinaan tämä vaatii erityistä opetusta, toisinaan syy- ja seuraussuhteet tajutaan luonnostaan.

Kristillisen kasvatuksen (ja ympäristökasvatuksen!) keskeisenä sisältönä on, että tämä kaikki todellakin liittyy yhteen. Jumala ei ole maailmasta irrallinen asia, eikä usko. Ei myöskään ihminen: hänet on luotu maan tomusta, yhteyteen kasvien ja eläinten ja kaiken kanssa, viljelemään ja varjelemaan.

Ympäristökasvatuksen perusperiaate on, että tarvitaan henkilökohtainen suhde luontoon, jotta sitä voidaan ymmärtää ja siitä voidaan välittää. Leirikeskuksen sijainti luonnossa tarjoaa mahdollisuudet oppia tämä. Samalla leirikeskuksen luonto kasvattaa siihen hyvin kristilliseen ajatukseen ja uskoon, että saarta ei voi erottaa kokonaan merestä. Me kuulumme yhteen.

Kristinuskon ytimessä on kolminainen Jumala: yhteys, yhteisö. Jürgen Moltmann kuvaa ekologista kolminaisuutta, jonka rakennetta maailma heijastaa. Olemme riippuvaisia toisistamme ja pohjimmiltaan Jumalasta. Tämä riippuvuus on syytä tajuta, tai käytöksemme on helposti tuhoavaa. Kun leirikeskuksen väki menee vihreälle niitylle pelaamaan lentopalloa, harva ajattelee, että nyt ollaan ilmentämässä kolminaisuuden yhteyttä. Mutta 'sitähän se kaikki on'!

Rannalla ikuisuuden – luonto kasvattaa kuolevaisuudessa

Kristinuskossa on kyse elämästä: eli myös kuolemasta, ja elämästä kuolemankin jälkeen. Ihmiskunnan yhteinen todellisuus on kuolevaisuuden todellisuutta. Tämä on se todellinen yhdistäjä, joka liittää meidät kaikki yhteen, maailmankatsomuksestamme tai asuinpaikastamme riippumatta. Me jaamme ihmisen osan.

Uskonnon harjoittamisessa ihminen on kuolevaisuuden rajalla. Hän lähestyy Kuolematonta, varovasti tai huutaen, peläten ja rakastaen. Tätä ihmiset odottavat uskonnolta, vaikka eivät välttämättä määrittele sitä tarkkaan, itselleen tai muille: yhteistä Ikuisen edessä olemista.

Iltahartaus järven rannalla: valo hiipuu taivaalla, nuotio palaa kohti loppuaan. Iloisen iltaohjelman jälkeen kuolevaisuus väreilee ilmassa. Eikä pelkästään ranta, vaan myös pellon laita: maan ja taivaan raja, aavan äärettömyyden ja kovin pienen, rajallisen ihmisen kontrapunkti, vastakohtapari jolla on kuitenkin yhteys. Jopa metsän raja: tutun ja turvallisen sekä tuntemattoman raja. Ihmisen elämä on metsässä kulkemista: hän ei lopulta tiedä, mihin hän päätyy. Puut tuovat suojaa, estävät näkyvyyttä – sekä hyvässä että pelottavassa.

Puhumattakaan vaellusleirien tunturinhuippukokemuksista tai varhaisnuorten purjehdusten aavasta merestä, pienestä yhteisestä pursiseurakunnasta valtavuuden voimien keskellä - kristillisessä leiritoiminnassa on keskeisellä sijalla kuolevaisuuden rajalla oleminen, vaikka tätä ei ääneen sanottaisikaan. Luonto voi kirkastaa meille rajapinnan äärettömään, luonnon ja meidän takanamme olevaan. Luonto toteuttaa kristillistä ihmisen osaan kasvattamista muistuttamalla meitä kuolevaisesta osastamme.

Kevät tulee – luonto todistaa elämän jatkumisesta

Luonto voi kasvattaa kuolevaisuuteen myös siten, että yhdessä kohdataan kuollut luontokappale (toivottavasti ei ihminen). Usko koetellaan lapsen kysymyksissä siitä, mitä kuolleelle tapahtuu.

Miksi niin monet ihmiset pitävät alttaritauluista, jotka ovat ikkunoita luontoon? Kuten leirikeskuksissa ja tunturikappeleissa usein on. Luonto rauhoittaa, monet sanovat. Mutta miksi? Eikö vaikkapa syksy, jonka katselemisesta monet pitävät, pikemminkin muistuta karusti kuolevaisuudesta? Lehdet putoavat, kuolevat, koittaa marraskuu.

Uskon, että luonnon rauhoittava voima tulee elämän jatkumisen tunteesta ja suuren kokonaisuuden osana olemisen ymmärryksestä. Ihminen katsoo luonnonmaisemaa – ja ymmärtää, että hänen mentyäänkin lehdet putoavat, mutta talven jälkeen versovat vehreinä; hänen jälkeensäkin pysyy kylvö ja korjuu, lapset ja ystävien lapset kyntävät vuorostaan maan, jonka yllä pilvet ja aurinko ja vedet kulkevat kuten jo esi-isien aikana. "Maasta sinä olet tullut, maaksi sinä olet tuleva; Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä." On lohduttavaa olla osa suurta kokonaisuutta – ekologista järjestelmää. Pohjimmiltaan ekologista kolminaisuutta, Jumalan todellisuutta. "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme." Hänelle me kuulumme, elämmepä tai kuolemme.

"Mantelipuu kukkii ja heinäsirkka ahmii vatsansa täyteen ja kapriksen nuput puhkeavat, mutta ihminen menee iäiseen majaansa ja valittajat kiertävät kujia.
Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut."
(Saarn. 12: 5,7)

Kevään kirkas elämänvoima ja kesän vahva vehreys, kristillisen leiritoiminnan yleisin (vaan ei mitenkään ainoa) ajanjakso, on aikaa, jolloin luonto todistaa erityisen vahvasti elämän jatkumisesta. Kun silloin ollaan yhdessä osana suurta kokonaisuutta, kasvattaa Jumala meitä kaiken kautta. Syksyllä ja talvella on tärkeät tehtävänsä, myös kasvatuksessa - mutta pohjimmiltaan kristinusko on kevään uskonto. Elämä nousee ylös. Vilja varttuu.

"Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon."
(Joh. 12:24)

"Ja kun kylvät, et kylvä sitä vartta, joka on nouseva, vaan paljaan jyvän, nisun jyvän tai muun minkä tahansa."
(1.Kor. 15:37, vanha käännös)

Panu Pihkala

Kirjoittaja on varhaisnuorisotyön pastori ja kristillinen ympäristökasvattaja,
joka on virkavapaalla tutkimassa luterilaista ekoteologiaa