1980- ja 1990-luvuilla ekumenia oli muodissa: kansainväliset kokoukset ja järjestöt vetivät nuoria konferensseihin ja tapaamisiin, Taize -innostus ja -laulut levisivät seurakunnissa ja opiskelijoiden keskuudessa ja kristittyjen välisestä yhteydestä puhuttiin paljon.

Internetin ja kansainvälisten opiskelijavaihto-ohjelmien yleistymisen myötä syntyi muitakin tapoja laajentaa maailmankuvaa ja tehdä tuttavuutta muiden kirkkojen kristittyjen kanssa, kuin viralliset järjestöt ja kokoukset. Ekumeniaa työkseen edistävät virkamiehetkin ovat sitä mieltä, että parhaimmillaan ekumenia on paikallista, epämuodollista ja luontevaa yhdessä olemista.

Ekumeeninen viritys levisi arkeen

Ekumenia tarkoittaa kirkkojen yhteyttä ja kristittyjen ykseyttä. Sen tavoitteena ei ole erilaisten kristillisten kirkkojen yhteensulautuminen, vaan kristittyjen kohtaaminen ja yhdistävien asioiden löytäminen. Oman kirkkomme ekumeenisessa strategiassa korostuu pyrkimys saada ekumeenista viritystä kaikkiin seurakuntiin ja nimenomaan kasvatustyöhön, sekä varhaiskasvatukseen, nuorisotyöhön että aikuiskasvatukseen.

"Kyse on avartamisen ja sivistymisen mahdollisuudesta", toteaa Ikkuna ekumeniaan -koulutuksen suunnittelija, työalasihteeri Kaisamari Hintikka Kirkon Ulkoasiainosastolta. Koulutus on uusi ja sen tarkoituksena on tarjota kirkon kasvatustyöntekijöille ekumeenisen toiminnan välineitä omassa ympäristössään. Koulutuksen järjestävät hiippakunnat ja siinä ekumenia tarkoittaa kunkin seurakunnan alueella naapurikirkkojen kohtaaminen.

"Oikeastaan tämä ei ole paras mahdollinen lähtökohta, sillä aloite tulee yhden kirkon taholta ja vielä sen ylärakenteista. Parasta ekumeniaa on naapureina elävien kristittyjen välinen vuorovaikutus. Koulutuksen tärkein tavoite onkin ruohonjuuritason yhteyksien löytyminen", hän sanoo.

Hintikan mielestä ekumeniassa olennaisinta, mutta samalla vaikeinta on yhteisen rukouksen syntyminen. Miten muotoillaan rukous, jonka luterilainen, ortodoksi, adventisti, Vapaakirkon jäsen, ja katolinen voivat yhdessä lausua?

"Kristinuskon asia ei ole luterilaisten omistama, vaan kristittyjen yhteinen", Hintikka muistuttaa. Hyviä esimerkkejä nykypäivän ekumeniasta ovat hänen mielestään ekumeeniset piirit, jotka omilla alueillaan seurakuntatasolla järjestävät kirkkojen rajat ylittävää toimintaa ilman, että kirkon hallinnosta sanellaan, mitä pitää tehdä.

Luontevin aloitus jo varhaiskasvatuksessa

Varhaiskasvatuksessa ekumenia on luontevimmillaan, jos kasvatettavia eli lapsia itseään on uskominen. "Lapset oppivat päiväkodissa, koulussa ja kyläpaikassa, että ihmiset elävät ja ajattelevat eri tavoin ja ovat kiinnostuneita siitä", Hintikka huomauttaa.

Nelivuotiaskin huomaa, että päiväkotikaveri ei syö lihaa tai että ystäväperheen olohuoneessa on paljon lämpimänsävyisiä kuvia äidistä lapsensa kanssa. "Lapsista tulee ekumeenisesti ajattelevia, jos aikuinen jaksaa selittää ja keskustella asioista tarpeeksi", Hintikka uskoo.

Se, miten yhteistyö luterilaisen seurakunnan ja viereisen Adventistikirkon tai ortodoksisen seurakunnan kanssa etenee, riippuu kuitenkin yleensä seurakuntien henkilökunnasta ja etenkin johtajista. Esimerkiksi helluntaiseurakuntien ja luterilaisten välisistä yhteyksistä tehdyn selvityksen mukaan alueelliset erot seurakuntien välillä ovat suuret.

"Tärkeintä olisi, ettei eläteltäisi kilpailuhenkeä vaan etsittäisiin yhteyttä", Hintikka sanoo. "Me ja he -erottelun ei oikeastaan ollenkaan pitäisi kuulua kristilliseen meininkiin."

Hyviä käytäntöjä kopioimaan

Siitä, miten ekumeniaan voi kasvaa ja kasvattaa, on viime keväänä ilmestynyt kirja nimeltä Ekumeeninen kasvatus – Mitä voimme oppia toisiltamme? Kirjan kirjoittajista puolet on luterilaisia ja puolet muiden Suomessa toimivien kirkkokuntien edustajia. Kirjan toisen toimittajan, tohtorikoulutettava Antti Laineen mielestä tärkeää teoksessa on myös se, että se tekee tunnetuksi jo olemassa olevia käytäntöjä.

Vaikka ekumeniaan liittyy yhä ennakkoluuloja, harvat enää kuvittelevat, että ekumeenisessa toiminnassa luterilaisten täytyy luopua uskostaan. Asian voi nähdä myös aivan päinvastoin.

"Ekumenia, jos joku opettaa paljon omasta itsestä, omasta tavasta ajatella. Kun kohtaa erilaisuutta ja esimerkiksi hämmentyy siitä, syntyy ajatuksia siitä, kuka itse olen, mikä on minun identiteettini", Laine tiivistää.

Mikä meitä yhdistää?

Korkeakoulupastorina työskentelevä Henri Järvinen on käynnistämässä uutta Ketko Pro- koulutusta nuorisotyöntekijöille. Innostus ei ole ollut kovin suurta.

"Ehkä uutuudenviehätys ekumeniasta on hieman laannut", hän pohtii. "Luterilaisen kirkon nuorisotyössä kansainvälinen ekumenia ei ehkä perinteisesti ollut kovin kiinteä osa itseymmärrystä, ainakaan suomenkielisellä puolella. Ruotsinkielisissä seurakunnissa kieli muodostaa luonnollisen siteen valtion ja Suomen kirkon rajan yli. Jos rajan takana olisi toinen suomenkielinen valtio, tilanne olisi toinen."

Kysymys onkin siitä, mikä meitä yhdistää toisiimme ja maailman muihin kristittyihin.

Miten ekumenian voi aloittaa?

Ota yhteyttä naapurikirkkoon! Kävele helluntaikirkkoon, soita katoliseen seurakuntaan, meilaa ortodokseille. Kutsu kylään, järjestä teemailta tai rukoushetki, ehdota tapahtumaa. Vain ihmiset voivat lopulta olla ekumeenisia, eivät kirkot.

Vieraile Taizé-yhteisössä! Taize on ekumeeninen kansainvälinen yhteisö Etelä-Burgundissa Ranskassa. Yhteisöön kuuluu vakituisesti noin 100 veljeä, jotka ovat sitoutuneet askeettisuuteen, naimattomuuteen ja hengellisten asioiden jakamiseen. Yhteisö järjestää viikon mittaisia tapahtumia ja tapaamisia muualla Euroopassa.

Hanki tietoa koulutusten kautta!

Ketko Pro on nuorisotyönohjaajille, pastoreille, seurakuntien työntekijöille ja nuorisotyön kehittäjille suunniteltu uusi koulutus. Se alkaa seminaarilla Helsingissä ja jatkuu paikallisina pienryhminä.

Ikkuna ekumeniaan on kirkkohallituksen ulkoasiainosaston ekumeeninen koulutus kirkon työntekijöille ja uskonnonopettajille. Siitä kannattaa kysyä omasta hiippakunnasta.

Kerro Ketko-koulutuksesta. Se on kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan koulutusohjelma, jonka Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaosto vuosittain järjestää 18-30-vuotiaille. Se kestää neljä viikonloppua, alkaa syksyllä ja päättyy keväällä, on maksuton ja matkakuluihin voi hakea avustusta. Kurssi järjestetään Helsingissä ja Joensuussa.

Teksti: Salla Ranta
Kuva: Jaakko Kaartinen-Koutaniemi